Minnan superdieetti

Moikka kaikille. Mua pyydettiin tekemään vieraskynäkirjotus aiheesta dietti ja diettaaminen.

Olen nuoresta iästäni huolimatta ehtinyt jojolaihduttamaan jo useampaankin kertaan. Toisinaan tiedostaen, ja toisinaan ”vahingossa”. Kaikki alkoi kun olin noin 15-vuotias ja aloin erinäisten herkkujen popsimisen seurauksena ottamaan painoa enemmän kuin BMI olisi pituudelleni (159 cm) sallinut. Asia ei jäänyt muiltakaan huomaamatta ja sain silloisilta kavereiltani kuulla kertyneistä kiloista. Tällöin päätin, että kilot saavat lähteä ja aloin harrastamaan ju-jutsua sekä lenkkeilyä. Aluksi kiloja alkoi tippua hyvin, mutta maltilla, vaikka ruokavalio pysyi samana. Koska luonteeltani olen ”kaikki tai ei mitään” –tyyppiä, tämähän ei tietenkään riittänyt. Aloin tinkiä ruuasta, vaihtamalla aterioita valmiskasvissosekeittoihin ja kaloreita tuli päivällä aivan liian vähän kulutukseeni nähden. Vuoden kuluttua löysin myös brasilianju-jutsun harrasteisiini ja paketti oli valmis hajoamaan. Treeni määrä oli aivan liikaa ja mieliteot ottivat vallan. Sorruin ahmimisiin joksikin ajaksi (viikoksi pariksi), jonka kalorit tarrautuivat kehooni toden teolla. Taas kohta olinkin sitten laihduttamassa entiseen tapaan. Ja näin jatkui kunnes tuli totaalistoppi vastaan ja lopetin liikunnan lähes kokonaan, vain lenkkeily kesäisin säilyi. 

Timmimimmi oli taas pian historiaa, mutta nyt liikakilot eivät enää vaivanneet samalla tavalla kuin aiemmin teini-iässä. Bilettäminen ja seurustelu olivat elämässäni silloin tärkeämpää enkä niin pakonomaisesti kiinnittänyt huomiota ulkonäköön. Pääsin kuntokeskukseen kesätöihin, jonka etuuksiin kuuluivat ilmaiset jumpat. Näistähän innostuin todenteolla ja paino alkoi pudota itsestään. Tämä toimi siihen saakka, että seurustelun ”haittavaikutukset” kebabruokineen ja ”jää tänne sohvalle mun viereen jumpan sijasta”- lausahduksineen alkoi kertyä taas pelastusrenkaaksi vyötärölle. (Kuva 01/2011)

Opiskelijaelämän alettua opiskelijabileet alkoivat todella näkyä ulkomuodossa. Ensimmäisen opiskelijakesän jälkeen eivät bileet enää jaksaneet kiinnostaa ja kutsu leaf-areenan treenaajaksi saivat taas uutta puhtia terveellisempään elämään. Ero parisuhteesta myös antoi aikaa ja motivaatiota treenaamiselle. Tällöin en edes tavoitellut painonpudotusta, pikemminkin kuntoa ja tekemistä, hyvinvointia. Paino kuitenkin putosi ennätyksellisen alas 54 kiloon ja pudotettuja kiloja tuli arviolta yli 10 reilun puolen vuoden aikana. (Kuva kesä 2012)

Kesän tultua löysin taas bilettämisen taian ja pudotetut kilot hiipivät takaisin. Elämäntapamuutos seuraavana talvena, kaksi vuotta sitten on saanut laihduttamiseni täysin sekaisin ja stressitilaan. Tuolloin lopetin tupakoinnin, mutta samalla aloin syömään kolmen aterian sijaan viisi ateriaa päivässä, pienempiä annoksia ja enemmän salaattia. Silti kilomäärä kehossani vain kasvoi, jonka koin todella epäreiluna ja stressaavana, koska kuitenkin olin parantanut tapani. Kiloja tuli 12, joita ajoittain sain tiputettua pienemmälle, mutten kokonaan pois. Myös sokeus omaan ulkonäköön on stressannut, koska en ole pystynyt olemaan tyytyväinen jo pudotettuihin kiloihin tai peilikuvaan vaikka olisinkin ollut hyvässä kunnossa. Tiedän, että lihas painaa enemmän kuin läski, mutten uskonut itseni olleen niin lihaksikas, että puntari saisi näyttää 60 kiloa. (Kuva 02/2014) Stressi, jatkuva hakeminen ruokavaliolle, tyytymättömyys itseensä ja liialliset vaatimukset ajoivat aina ajottain takaisin treenaamattomuuteen ja herkutteluun/bilettämiseen. 

Viime talvena (2014-2015) on painoni ollut huipussaan 66,7 kg. Olen lopen kyllästynyt jatkuvasti laihduttamaan ja lihoamaan uudestaan ja uudestaan. Se ei pelkästään syö itsetuntoa vaan myös vie voimia muulta normaalilta elämältä, kuten työltä ja ihmissuhteilta. Jatkuva epämukava olo omassa kehossa heijastuu myös parisuhde-elämään: kuinka voi saada toimivaa parisuhdetta jonkun toisen kanssa, kun ei edes itsensä kanssa saa asioita tasapainoon.

Kävimme siskoni kanssa viime talvena FitFarmin luennolla. Luennolla tuli paljon hyviä juttuja laihduttamiseen ja painonhallintaan. Niiden avulla lopulta oivalsin, mikä on omalta kohdaltani aina mennyt pieleen, että löydän itseni taas tästä pisteestä aloittamassa laihduttamista. Ja nimenomaan: aloittamassa eikä jo tekemässä sitä! Joululahjatoiveena jäi luennolta käteen tammikuussa aloitettava superdieetti.

Tammikuussa viidentenä päivänä 2015 aloitin, en pelkästään superdieettiä, vaan samalla uuden elämän. Alkuun dieetti oli todella helppoa. Sen kun lukee ohjeesta mitä syödään ja milloin ja paljonko treenataan. Ja koska ruokavalioni on ennenkin koostunut maitorahkasta, raejuustosta, puurosta ja salaatista, en kokenut sen suhteen suurta shokkia. Vain suhteeni keittiövaakaan sai uuden alun. Treenikään ei radikaalisti muuttunut, siis salille jouduin aina hyvin mielin ja vauhti päällä. Kolmannella viikolla herkkuhimo kuitenkin alkoi nostaa päätään ja nälkä kasvoi pienentyneen ruokavalion myötä. Onneksi tankkauspäivä kurkisteli jo ovella ja tästäkin viikosta selvittiin parilla pahalla päivällä.

 Viikko neljä sujui tankkauksen siivin hienosti. Ja sitten se alitajunta alkoi huutamaan: ”Ei tässä ole mitään tolkkua! Ei tämä ole elämää! Täällä eletään vaan kerran, nauti! Tämäkö muka on nautintoa?! Entä jos huomenna sattuukin jotain ja sitten harmittaa kun jäi pahamaku suklaanmaun sijaan suuhun? Kuka muka tällaista jaksaa?! Onhan ne muutkin sortuneet! Tuloksia tulee liian hitaasti versus muut dieettaajat..!” Tässä kohtaa luonteenpiirteistä ”kaikki tai ei mitään” ja ”periksi ei anneta vaikka henki menisi” oli todella apua. Niin vain kukistin alitajunnan ja kahlasin läpi superdieetin ilman yhtäkään lipsumista taikka repsahdusta. Armoa en itselleni antanut. Vaikkakin viimeisen viikon jouduin flunssan takia treeneistä tinkimään, mutta treenit tehtiin sitten seuraavalla viikolla. Kiloja tippui superdieetin aikana 4,8, mutta senttejä lähti yhteensä (rinnan alta + navan ympärys + lantion ympärys + reidet + käsivarret) ainakin 22 cm (aloin mittaamaan vasta viikon 2 jälkeen). Läskiä on varmasti lähtenyt kehosta lätkimään suuremmankin kilomäärän edestä ja lihasta on tullut todella hyvin lisää. Lisäksi kunto kasvoi kohisten, treeneissä sai lisätä buustia ja painoja hyvää tahtia vaikka ruokamäärä vain väheni. Siis voisin sanoa dieetin onnistuneen erinomaisesti. (Kuvat superdieetin jälkeen)

Dieetin lopussa vaikeilla hetkillä mietin, etten todellakaan aio jatkaa samaa kaavaa enää. Sehän on ihan hullua touhua. Lopussa voimat koeteltiin, väsymys ja kylmyys painoi, lihaksia kolotti ja tuntui, että kaikki vain ärsytti aika ajoin. Kunnes tulokset puhuivat ja sain uutta motivaatiota jatkaa. Myös parilla tankkauspäivällä oli osuutta asiaan ;)

Viikko jälkeen superdieetin starttasi SDextra. SDextralla alkoi paljon inhimillisemmällä ruokavaliolla kuin superdieetillä jäätiin, joten tällä jatkaminen tuntui todella helpolle. Toki ruokavaliosta on matkanvarrella tippunut kalorimääriä, eihän niitä tuloksia muuten vauhditeta, mutta kaiken kaikkiaan dieetti tuntuu nyt enemmän elämäntavalta kuin dietiltä. Ja sehän tässä onkin se perimmäinen tarkoitus: saada omaksuttua uusi terveellisempi elämäntapa, jonka avulla ne kilot myös pysyvät poissa lopun elämää. Tällä hetkellä SDextrassa päätellään kohta viikkoa neljä ja ensimmäisen välitavoitteen rajapyykki – 6 kg on nyt ylitetty ja matkaa jatketaan täysillä eteenpäin. Joka päivä, ei edes joka toinen, ole helppoa. Herkkuja tekee mieli ja myös se ihan perusruuan, kuten leivän ja lasagnen, himo alkaa ottaa mieleltä valtaa. Kuolaan työkavereiden ruoka-annoksia kun itsellä naaman edessä kälynen kuiva salaatti. Mutta tahdonvoimalla ja tavoitevartalon kiilto silmissä, niillä on hyvä jatkaa. (Kuva SDextran viikolta 4)

Dieetti ei ole yksin koetellut tahdonvoimaa ja motivaatiota, olen oivaltanut tältä kaikelta paljon uusia minulle toimivia asioita ja oppinut ”dieettaamaan”. Tämä on suurimmaksi osaksi tapahtunut tämän extrajakson aikana. Superdieetillä olin itselleni erittäin armoton eli en suonut itselleni lipsumista treenien tai ruokien suhteen yhtään. Tein kaikki juuri niin kuin ohjeissa luki tai kysyin poikkeukselle lupaa fitfarmilta. Hyvä niin, koska muuten en olisi näissä tuloksissa. Siksi epäröin extrajaksolle lähtemistä. Tuntui niin raskaalta ja haastavalta lähteä siihen ”hulluuteen” uudestaan.  Kuitenkin pelkäsin hetkeä kun jään yksin dieetin kanssa: miten sitten pärjään kun kukaan ei ”vahdi ja komenna”?! Tuleeko herkkuhimosta vastustamaton kun tankkauspäivät eivät ole määriteltyjä ennalta?! Pelosta sain potkua lähteä mukaan kierrokselle kaksi. Extrajakson aikana olen kuitenkin oppinut kuuntelemaan kehoani ja vaimentamaan alitajunnan kiusaajahengen ainakin osittain. Olen oppinut antamaan itselleni enemmän myöden ja olemaan armeliaampi itselleni. Jokaisen treenin ei tarvitse olla ”halkipoikkipinoon”-meininkiä. Jos yoga tekee minut onnelliseksi, on se laji mitä minun kannattaa suosia. Ei ole järkeä väkisin vääntää hulluna lenkkiä ja salia vasten omaa todellista tahtoa, koska jossain kohtaa tulee taas se totaalistoppi kun kaikki hajoaa käsiin ja alkaa herkutteleva liikuntalakko. On tehtävä asioita, jotka ovat itselle, omalle mielelle hyväksi. Vaikkei se olisikaan se tehokkain treenimuoto.  Vain siten siitä voi omaksua pysyvän elintavan. Myös ruokavalion on tuettava elintapoja siten, että ruuasta saa riittävästi energiaa ja sen avulla jaksaa painaa läpi päivän. Sen tulee olla ravitseva ja monipuolinen jottei siihen kyllästy. Ne virheet joita olen aikaisemmin laihduttamisessa/”terveissä” elintavoissa tehnyt ovat ne, että olen syönyt aivan liian vähän ja tuijottanut sokeana puntaria. Itselle ruuan punnitseminen on olennaista siksi, että syön riittävästi. Katson ruoka-ajat kellosta, koska kehoni ei välttämättä kerro näläntunteella, milloin on hyvä syödä. Toki nyt on tilanne ihan eri kun dieettaan. Kaloreita on tarkoituksella vähän ja nälkä kyllä yllättää päivän aikana useastikin ja siksi myös mieliteot kummittelevat mielessä vähän väliä. Mutta jatkossa kun tavoitteisiin on päästy, täytyy ruokavaliosta räätälöidä ravinteikas, joka sallii myös herkutteluja kohtuudella. Totaalilakot johtavat vain ylensyönteihin ja repsahduksiin. Siksi en edes yritä mitään itsensähuijaamis-dieettejä. Mutta onneksi ihminen on oppivainen ja toivon nyt löytäneeni itselleni tavan elää ja olla. Ainakin koen löytäneeni paremman tasapainon elämääni ja oppinut hyväksymään itseni ja kehoni juuri niillä ominaisuuksilla kuin minulle on suotu. Olen armeliaampi itselleni ja osaan nähdä niiden huonojen puolien lisäksi niitä hyviä, vain minulle ominaisia piirteitä. Minua on kuitenkin täällä vain yksi uniikki kappale. Kaikki lähtee päänsisältä!